27

27-vuotiaana ylittää maagisen rajapyykin. Se erottaa kuolevaiset ja kuolemattomat.

"27 ei ole vain numero muiden joukossa!
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taiteilijoita kuoleman mustaan aukkoon. 27 on maaginen raja, jonka yllitse astuvat vahingoittumattomina vain epäonnistuneet."

Angie on juuri täyttänyt 27-vuotta. Hänellä on vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla sitten traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angie kuvittelee olevansa väärinymmärretty kirjailijanero, mutta todellisuudessa hän on vain laiska ja keskittymiskyvytön. Hänen opintonsa junnaavat paikoillaan ja niin opettajat kuin sukulaisetkin vaativat tuloksia. Alku ei siis ole kovin rakastettava, mutta jotenkin pystyn silti näkemään mitä Angien päässä liikkuu ja miltä hänestä tuntuu. Kukapa ei olisi halunnut joskus saavuttaa jotakin? Kukapa ei olisi joskus sommitellut päässään mestariteosta, joka ei kuitenkaan suostu tulemaan näkyväksi. Kelläpä ei olisi tuttavaa, joka onnistuu kaikessa kun itse ei saa aikaan mitään.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (2010) on todella nerokas teos. Se leikittelee ihmisten tarpeella jättää jälkensä maailmaan. Se tutkii miten kuva itsestämme eroaa niin paljon siistä miten muut meidät näkevät. Salmelan hahmot ovat teräväpiirteisiä ja alussa lähes karikatyyrejä yksinkertaisuudessaan. Pikku hiljaa tarinan kuoriutuessa tajuaa kuitenkin hahmojen inhimillisyyden ja yksipuolisuus varisee pois.

Angie päätyy urbaanista keskieurooppalaisesta ympäristöstään Suomeen ja maaseudulle pieneen mökkiin maalaistalon viereen. Siellä niittyjen ja metsän keskellä hänen tulisi kirjoittaa mestariteostaan, mutta tuloksena on vain sekalaisia keskeneräisiä tekstejä. Samaan aikaan pihan toisella puolella eletään kaoottista lapsiperheen arkea luonnonmukaisesti ja kestävästi. Valot sammutetaan kun niitä ei tarvita, kauppaan tuodaan omat kangaskassit mukaan, ruokaa kasvatetaan itse, loput ostetaan luomuna, vaatteet tehdään itse kangasta myöten tai ostetaan käytettynä, kompostoidaan, kasvatetaan yrttejä ja kerätään marjoja, leikitään lasten kanssa ja käydään kyläyhteisökokouksissa. Perheen täydellinen äiti hymyilee, kuuntelee, ymmärtää ja puhuu viisaasti.

"Se on yksi suuri huijaus, tämä Lady Täydellinen, kolme kaunista lasta, rakastava mies ja romanttinen talo maaseudulla. Kukaan ei ole vielä huomannut sitä, eikä se itsekään. Minä olen ainoa, joka tietää."

Kirjan kerronta painii aivan omassa sarjassaan. Salmela sekoittelee kirjassaan kiinnostavasti erilaisia tekstejä ja kertojia. Ne kaikki paljastavat tarinan henkilöistä uusia puolia. Kirjassa tragedia ja komedia kohtaavat ja niin Angien matka kuin perheen idyllikin muuttuvat farssiksi.

27 on itselleni harvinaisen ajankohtainen kirja. Minulla on tätä kirjoittaessani 296 päivää aikaa tulla kuuluisaksi, kuolla traagisesti ja tulla kuolemattomaksi. Angien tavoin minunkin ainut toivoni taitaisi muiden kykyjen puutteessa olla (kyseenalainen) kirjallinen nerous. 27 on todellakin rajapyykki. Se on auttamatta lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Sitä ei voi enää hyvällä tahdollakaan pyöristää alaspäin. Päivä päivältä nuoruus rapisee lattialle kuin kuivat lehdet. Voin aivan täysin nähdä mistä Angien järjettömän ehdottomat ajatukset kumpuavat. Ne tulevat paniikista, joka nousee kun aika kuluu ja mahdollisuudet vähenevät.

Ja kuitenkin, en voi olla miettimättä, että mitä hiton väliä sillä on. Mitä väliä sillä on kuka minua miettii kun minusta on jäljellä enää tomupilvi? En minä siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedä. Kaikki on tässä.

Joinakin päivinä on vain vaikeampaa elää hetkessä kuin toisina.

Dennis-fuckin-Lehane

Hyvä kirjoittajakollega, kerron nyt sinulle miten löysin uuden lempikirjailijan.

Nimi Dennis Lehane teki jäljen tajuntaani ensimmäisen kerran kun isäni suositteli hänen kirjoittamaansa kirjaa nimeltä Pimeyden kutsu (1996). Kirja kertoo bostonilaisesta etsiväparivaljakosta, Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, joka saa ratkaistavakseen jutun. Dekkareiden pirtaan sopivasti keissi onkin jotain muuta kuin päältä on näyttänyt, tapahtumia tapahtuu ja lopuksi tulee loppuhuipennus. Kirja oli mielestäni erinomaisen hyvin kirjoitettu, erosi edukseen muista rikosromaaneista hieman lakonisen mutta erittäin osuvia one-linereita ja "ehe-ehe"-läppää heittelevän kertojaminän vuoksi. Minua ei edes haitannut se, että Pimeyden kutsu on Kenzie & Gennaro-sarjan toinen osa vaikka kirjassa viitattiinkin aikaisempiin tapahtumiin.

Seuraavaksi kuulin, että Lehane on kirjoittanut kirjan Menneisyyden ote (2001). Nyt saatat kysyä, tarkoitanko sitä Menneisyyden otetta josta Clint Eastwood ohjasi Oscareita voittaneen laatudraaman jonka pääosissa olivat Sean Penn, Tim Robbins ja Kevin Pekoni? Kyllä, se sama. Kiinnostusmittarini värähti taas pari pykälää kaakompaan tämän tajutessani.

Tarina jatkuu kun sain käsiini Kenzie & Gennaro-sarjan ensimmäisen osan Täyttä sotaa (1994), jossa etsivät saavat selvitettäväkseen Erittäin Tärkeiden Asiakirjojen kanssa kadonneen siivoojan tapausta, joka -ylläri ylläri- johtaa heidät taas syviin vesiin ja ihmisyyden pimeälle puolelle. Tämän toisen kirjan myötä saatoin kehittää pienoisen pikkutyttöihastuksen badassmuttasiltivaatimaton-Kenzieen ja Boston tuntui kaupunkina siltä kuin poikkeaisin siellä harva se viikkoa asioilla.

Sitten sain selville, että Patrick Kenzie on aikaisemmin näyttäytynyt minulle narisevana Casey Affleckina, jota en voi sietää. Gone Baby Gone on siis Kenzie & Gennaro -sarjan neljäs osa (1998) ja nari-nari-Casey kirjasta tehdyn elokuvan pääosassa. No, aina ei voi voittaa. Onneksi Lehane on kirjoittanut myös mainion Shutter Islandin (2003), jonka mainiossa elokuvapääosassa oli mainio Leo DiCaprio. Eli mies on kirjoittanut vaikka mitä hyviä kirjoja, jotka taipuvat hyvin myös elokuviksi. Ja sen lisäksi, että Lehane kirjoittaa todella päteviä kirjoja, hän on kunnostautunut myös käsikirjoittana sarjoissa The Wire (Langalla) ja Broadwalk Empire.

Aikamoista!

______________________________________________________


Pidän Lehanen kirjoista, koska hän kuvaa viiltävän tarkasti ihmisyyden nurjiakin puolia eikä siloittele päähenkilöitään. Hän kirjoittaa toteavasti ja ottaa kantaa maailmaan: rasismiin, luokkavihaan, rahan ylivaltaan, köyhyyteen:

"He [poliitikot] eivät pidä meitä arvossa siksi, että me olemme lapsia joita he käyttävät hyväksi. He kusettavat meitä aamuin, päivin ja illoin, muuta niin kauan kuin he kuiskaavat korvaamme "Iskä rakastaa sua, iskä pitää susta huolta", me pistämme silmät kiinni ja nukumme, ja myymme ruumiimme ja sielumme "sivistyksen" ja "turvallisuuden" pintakiiltoa vastaan, saadaksemme kaikki 20. vuosisatamme märkien unien epäjumalankuvat".

Näiden asioiden vuoksi, ja koska Lehane kirjoittaa tavalla josta minä voin vain haaveilla, hän on virallisesti uusi lempikirjailijani.

Suunnitelmissa seuraavaksi:
- lukea Menneisyyden ote
- hankkia kaikki Kenzie & Gennaro-sarjan osat
- lukea Gone Baby Gone
- katsoa Broadwalk Empireä.

Kova kuin kivi

Frank Ross on matkalla Fort Smithiin ostamaan poneja 1870-luvun Arkansasissa kun hänen palkollisensa Tom Chaney vie häneltä hengen, hevosen, pari kultapalaa ja 150 dollaria. Chaneyn pakenee intiaaniterritorion alueelle ja liittyy tunnettuun rikollisjoukkoon. Viranomaiset ovat haluttomia lähtemään hänen peräänsä, joten isänsä kirjanpitäjänä toimiva neljätoistavuotias Mattie Ross lähtee selvittämään asioita. Hän jättää surunmurtaman äidin ja nuoremmat sisarrukset kotiin ja lähtee Chaneyn perään, sillä hän on vakaasti päättänyt, että murhaajan täytyy saada rangaistuksensa. Avukseen hän palkkaa alkoholistin, liipasinherkän liittovaltion sheriffin nimeltä Rooster Cogburnin. Tom Chaneyn perässä on kuitenkin myös texasilainen Ranger LaBoeuf, joka havittelee rikollisen päästä luvattua palkkiota.

Charles Portis kirjoitti kirjan  Kova kuin kivi (True Grit) vuonna 1968. Mattie on tarinan päättäväinen ja saarnaava minäkertoja, joka kertoo tarinaa vanhana naisena kauan nuoruuden seikkailunsa jälkeen. Portis on onnistunut todella hyvin luomaan Mattielle oman äänen, joka on erittäin uskottava ja tarinan kannalta toimiva. Tarina etenee hyvin tehokkaasti ja suoraviivaisesti aivan kuin Mattie Rosskin, mutta toisin kuin Mattie, kirja on myös hauska. Portis kuvaa myös hyvin uskottavasti sisällissodan jälkeisen amerikkalaisen rajaseudun elämää. Mattie selostaa kuivan asiallisesti ampumiset, puukotukset ja julkiset hirttäjäiset, mutta välillä hän suorastaan tuohtuu kertoessaan mielipiteitään, jotka rönsyilevät tarinan lomassa. Kertojan luonne tulee vahvasti esiin tekstistä hänen siteeratessaan raamattua, neuvoessaan lukijaa ja selostaessaan tosiasioita tunteettomasti. Mattie on vanhatestamentillisen tuomitseva ja päättäväinen kuin ajokoira. Hän ei aio luovuttaa ennen kuin näkee Chaneyn roikkumassa hirressä.

Kova kuin kivi on todellinen länkkäri, suuri seikkailu ampumisineen ja ajojahteineen. Samalla se kuitenkin kertoo villin lännen katoamisesta. Tarinan päättyessä ollaan 1900-luvulla ja pyssysankarit ovat päätyneet kiertävään sirkukseen. Maailma on muuttumassa ja se on paljon vähemmän villi kuin aiemmin.

Tutustuin tarinaan ensi kerran pari vuotta sitten katsoessani Kova kuin kiven uuden filmatisoinnin, joka on Coenin veljesten käsialaa. Pidin elokuvasta hyvin paljon, mutta päädyin lukemaan kirja vasta tänä syksynä kun törmäsin siihen sattumalta kirjastossa. Elokuva oli todella hyvä ja se osoittautui olevan erittäin uskollinen kirjalle. Kirja ei sekään pettänyt. Charles Portis on rakentanut tarinansa ja etenkin sen päähenkilön / kertojan todella hyvin. Suosittelen lämpimästi. Tulen nimittäin itsekin vielä joskus palaamaan tähän kirjaan.

Kuninkaan puhe

En jostain syystä ole oikein aikaisemmin osannut tarttua elämänkertoihin tai muistelmiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä olisi aika korjata asia. Aloitin tutkimusretkeni elämänkertojen maailmaan Mark Loguen ja Peter Conradin kirjalla Kuninkaan puhe (The King´s Speech - How One Man Saved the British Monarcy, 2010), joka kertoo Englannin kuninkaan Yrjö VI puheterapeutista, austraalialaisesta Lionel Loguesta. Tulin oikeastaan tarttuneeksi kirjaan, sillä olen joskus katsonut aiheeseen liittyneen samannimisen elokuvan, joka ei ollut ollenkaan hassumpi. Kirja ei sekään ollut ollenkaan huono, mutta ehkä vain toisti itseään hieman liikaa. Mutta toisaalta, kenempä elämä ei joskus hieman toistaisi itseään?

Lionel Logue muutti perheineen Lontooseen 1924. Lionel oli itseoppinut puheterapeutti ja vuonna 1926 hän sai vastaanotolleen kuninkaallisen potilaan, silloisen Yorkin herttuan, prinssi Albertin. Prinssi oli kärsinyt kiusallisesta änkytyksestä jo lapsuudestaan saakka. Tuota kuninkaallista änkytystä oli koettanut hoitaa useat spesialistit vuosien varrella, mutta mikään ei ollut auttanut. Yorkin herttua oli kaikeksi onneksi kuningas Yrjö V toinen poika, joten kukaan ei odottanut hänestä kuningasta. Valitettavasti myös kuninkaan nuoremmalla pojalla oli jonkinverran velvollisuuksia ja julkisia puheita pidettäväksi ja ne osoittautuivat prinssi Albertille suureksi koettelemuksiksi. Vasta Lionel Loguen tekniikat toivat helpotusta prinssi Albertin puheeseen. Puheen sujuvuus nousi kuitenkin aivan uudenlaiseen arvoon, kun prinssi Albertin veli luopui kruunusta naisen takia oltuaan kuninkaana vain alle vuoden. Se tarkoitti, että prinssi Albertista tulisi kuningas Yrjö VI, eikä puheiden pitämisestä tuon jälkeen tulisi loppua.

Kirja itsessään ei ollut mitenkään timanttisesti kirjoitettu, mutta pidin kyllä tarinasta - siitä miten itseoppinut puheterapeutti auttaa kuningasta voittamaan puheongelmansa. Englanninkielinen nimi on tosin hieman liian mahtipontinen ja dramaattinen sopiakseen kirjan nimeksi. Tosielämästä nimittäin puuttuu draamankaareen kuuluvat huiput ja laaksot eikä kirjassa siksi ole sellaista jännitettä, jota nimi antaa odottaa; Logue opettaa menetelmiään kuninkaalle ja tämä harjoittelee. Pikku hiljaa kuninkaan puhe paranee ja puheiden pito helpottuu. Tärkeitä ja jännittäviä puheita pidetään ja kuningas selviytyy niistä aina vain paremmin. Tarina on siis melko tasainen koko matkan, eikä tarjoa suurta draamaa.

En ehkä suosittelisi tätä kirjaa muille tasapaksuutensa vuoksi, mutta en toisaalta pitänyt sitä kovin huononakaan. Todellisuus ei nimittäin ole tässä tapauksessa tarua ihmeellisempää, mutta se kuitenkin on pieni ja aika sympaattinen osa Iso-Britannian historiaa. Se kertoo miehestä, joka oikeasti kykenee auttamaan toista miestä ja parantamaan niin tämän puheen kuin elämänkin laatua. Se kertoo vuosia jatkuvasta yhteistyöstä ja pikku hiljaa kehittyvästä ystävyydestä. Tällä kertaa en siis aio antaa kirjalle hylkäävää tai hyväksyvää leimaa vaan annan sille hyväksyvän taputuksen olalle.

One Day

Luin jo jokin aika sitten (lue: puoli vuotta sitten) David Nichollsin hehkutetun kirjan One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä. Tässä on nyt vierähtänyt tovi kirjan lukemisesta, mutta en koskaan saanut kirjoitettua siitä mitään, koska minulla ei juuri ollut mitään sanottavaa kirjasta. Se oli kirja, jota ei todellakaan lukenut pakottamalla, mutta se ei myöskään jättänyt mitään jälkeä itsestään.

Sinä päivänä on tarina kahdesta ihmisestä ja vuosikymmenistä jotka vierivät eteen päin. Emma ja Dexter ovat kirjan alussa valmistumassa yliopistosta ja nuo kaksi hyvin erilaista ihmistä viettävät yhdessä yhden päivän tulevan elämänsä kynnyksellä. Elämä vie heidät hyvin erilaisille teille, mutta heidän välilleen syntyy ystävyys (ja rakkaus, jota ei löydetä tai myönnetä kuin paljon myöhemmin), joka ei katkea välimatkasta huolimatta. Tarina kulkee päähenkilöiden toisilleen lähettämien kirjeiden ja päiväkirjamerkitöjen avulla eteenpäin. Jokainen teksti on kirjoitettu 15.7, vain vuosi vaihtuu. Jokainen luku hyppää siis aina vuoden eteenpäin ja yhtäkkiä onkin kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun Emma ja Dexter tutustuvat.

Tarina ei ole niin cheesy kuin voisi kuvitella. David Nicholls on aikoinaan kunnostautunut Rimakauhua ja Rakkautta -sarjan käsikirjoittajana ja sama tyyli toistuu myös Sinä päivänä -kirjan kommelluksissa ja käänteissä. Kirjan tyyli kertoa tarinaa aina vain vuoden välein estää dramaattisen asioissa vellomisen, sillä se tiivistää suuretkin tapahtumat muutamiin lauseisiin kirjeissä. Tämä kerrontatyyli olikin ehkä kirjan parasta antia. Tarinassa ja hahmoissa on myös todellisuuden tuntua, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja vähemmän dramaattisen rakkaustarinan.

Tartuin kirjaan lähinnä nähdäkseni mistä kohina johtuu ja tavallaan näinkin sen hyvin selvästi. Kirja on noussut suosioon samoista syistä kuin Rimakauhua ja rakkautta -sarja aikoinaan: terävästi piirrettyjä henkilöhahmoja ja todentuntuista elämää maustettuna huumorilla, nokkelalla sanailulla, kriiseillä ja kaihoisalla rakkaudella. Kaiken kaikkiaan kirja ei siis ole huono, mutta en koskaan tule tarttumaan siihen uudestaan.

Perfect Sense

Katselin juuri elokuvan nimeltä Perfect Sense:

Ehhh... Ei pidä hämääntyä tuosta kovin juustoisesta leffakuvasta, joka tuo mieleen lähinnä keski-ikäisille naisille suunnatun pehmopornon, sillä mistään sellaisesta ei todellakaan ollut kyse. Elokuva kertoo maailmasta, jossa ihmisiltä häviävät aistit yksi kerrallaan ja kukaan ei osaa selittää mistä on kyse. Pikkuhiljaa yhteiskunta ympärillä alkaa murentua ja vaipuu kaaokseen. Juuri ennen tapahtumaketjun alkua tapaavat Michael ja Susan toisensa. He löytävät toisistaan sielunkumppaninsa, he ovat Mr ja Mrs Arsehole. Mutta mitä jää jäljelle rakkaudesta kun kommunikointi ja toisen aistiminen rapistuu aste kerrallaan?

En ollut kuullut tästä elokuvasta aikaisemmin, mikä on ihme koska tämä leffa todellakin ansaitsisi enemmän rummutusta. Elokuva on ilmeisesti brittiläis-ruotsalais-tanskalais-irlantilaista yhteistyötä, mikä näkyy virkistävänä vaihteluna iänikuisten jenkkileffojen rinnalla. Pääpari tallaa Skotlannissa, jonka murre ilahduttaa korvaa suuresti myös (mutta vaatii välillä tekstityksen).

Elokuva on ehdottomasti draama, johon on sekoitettu scifiä. Se on tarina ihmisyyden syvistä vesistä: minkälainen selviytyjä sinä olisit? Yrittäisitkö urheasti jatkaa normiarkea vai purkaisitko pahaa oloa unohtamalla säännöt ja laittamalla paikat paskaksi? Perfect Sense on kuitenkin vahvasti myös apokalyptinen tarina yhteiskunnasta, joka suistuu kaaokseen. Maailmanloppu vaan ei aina merkitse kuolettavia viruksia, luonnonmullistuksia tai zombeja. Se voi olla yksilön ja samalla koko yhteisön hidas rappeutuminen still-tilaan.

Perfect Sense oli Kokemus. Se upotti katsojansa aistien maailmaan taitavasti, maalasi tuntoja siitä minkälaista aistien menettäminen olisi. Ewan McGregor ja Eva Green olivat rooleissaan loistavia (olkoonkin, että McGregor tuppaa mielestäni olemaan loistava kautta linjan kaikissa rooleissaan), he tuntuivat uppoutuvan roolihahmoihinsa täysin ja hahmojen välinen intohimo on käsinkosketeltavaa (no pun intended). Tarinaa kuljetettiin kauniisti, eikä siirappisuudessa mässäilty. Se, että karut ja surulliset asiat esitettiin asiallisesti, olikin mielestäni yksi elokuvan parhaista puolista. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös äärimmäisen kaunis ja elokuvaa upeasti rytmittävä musiikki, sekä mestarillinen kameratyöskentely. Roppakaupalla propseja siis ohjaaja David Mackenzielle.

Tämän tekstin jälkeen ei liene yllätys, että elokuva saa hyväksyvän hylkeen:

Ps. Nonna, tää olis sopinut niin hyvin siihen meidän taannoiseen sunnuntain leffamaratoniin!

Kaksinaamainen mies

Sofi Oksasen kirjojen kanssa on aina sama juttu: ensin en oikein syty ja ihmettelen, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mutta hetken aikaa luettuani juttu alkaa pikku hiljaa avautua ja kiehtoa. Oksasen tyyliin kuuluu rikottu aikajänne, jossa hypätään hetkestä ja ihmisestä toiseen. Rakenne on raskas lukijalle, koska Oksanen ei selittele mitään vaan hyppää suoraan sen hetkisen kertojan pään sisään. Tästä syystä tarina avautuu todella hitaasti. Se on aina aluksi haastavaa lukijalle, mutta lopulta tarina aina imaisee mukaansa. Näin kävi myös Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (2012) kirjan kanssa.

Kun kyyhkyset katosivat käy jälleen läpi Viron lähihistoriaa 1930-luvulta alkaen, kun armeija toisensa jälkeen rynnii pienen maa ylitse talloen sen samalla jalkoihinsa. Niin Neuvostoliitto kuin Saksakin terrorisoivat virolaisia, joiden ei auta muu kuin sopeutua valtaapitävien vaatimuksiin. Erityisen hyvin vallitseviin oloihin sopeutuu Edgar Parts, joka on niin lahjakas näyttelijä ja väärentäjä, että pystyy jopa hyötymään vieraasta valloittajasta. Edgar on häikäilemätön ja vallanhimoinen eikä hänen tekojaan voi selittää pelkällä halulla selviytyä. Valitettavasti Edgarilla on myös vaimo, Juudit, joka kärsii onnettomassa avioliitossaan. Hän on ainut nainen, joka ei toivo miehensä palaavan kotiin sodasta.

Oksasen tarinoiden tietää aina olevan karmaisevalla tavalla osaksi totta, mikä tekee niistä entistä kiinnostavampia. Vaikka kirjan henkilöt ovatkin fiktiivisiä, historia on todellista ja todelliset ihmiset ovat joutuneet samat tapahtumat kokemaan. Kun kyyhkyset katosivat kertoo erään selviytymistarinan, mutta kirja saa pohtimaan miten selviytyivät ne todelliset virolaiset vieraan valloittajan kynsistä.

Kirja oli erittäin kiehtova ja ansaitsee siksi hyväksyvän hylkeen, mutta Oksanen ei tälläkään kertaa päästänyt lukijaa helpolla. Hänen kirjansa vaativat vähän työtä ennen kuin ne alkavat tuntua hyviltä. Kaikeksi onneksi Oksasella on kyky rakentaa niin kiehtovia tarinoita, että alun kankeus palkitaan myöhemmin.