Olen aina miettinyt minkä takia naistenlehdet artikkeleissaan kohkaavat dekkareiden olevan "helppoa kesälukemista". Haluaako suurin osa ihmisistä lukea rentoutuakseen tiineenäolevien naisten surmaamisesta? Tai kenties muuten vaan ahdistavia tarinoita karkuteillä olevista murhaajista? Onko se arjen inhorealismi-eskapismia? Miten vaan, mutta itse haluan ahdistavien kirjojen annokseni ympärivuotisena, oli se dekkarin muodossa tai ei.
Palatakseni itse aiheeseen: ostin kiireessä työpaikaltani junalukemiseksi Eppu Nuotion kirjan Musta. Itse kirjailija oli minulle muuten kuin nimen tasolta entuudestaan tuntematon ja jostain syystä kotimaiset kirjailijat eivät kovin lähellä sydäntä ole muutenkaan. Itse kirja oli kuitenkin... ok. Se kertoo toimittajanaishenkilö Pii Marinista, joka on ihonväriinsä (musta) liittyneen kohun jälkeen saanut siirron Pasilasta pienemmälle paikkakunnalle, jossa muikki ei viihdy laisinkaan. Kaupunki on paska, työpaikka on paska ja varsinkin ihmiset paskoja. Kaiken lisäksi parisuhdekin meni päättymään kun mieskin oli niin paska. Sitten löytyy raskautunut naispappi murhattuna kirkkoherranvirastosta ja Pii alkaa selvittämään juttua samalla kun joutuu kuuntelemaan oman henkilökohtaisen stalkkerinsa ajatuksia äänettömissä puheluissa ja alkaa epäillä mielenterveytensä tilaa.
Nopean tiedonhaun jälkeen opin, että kirja on Nuotion ensimmäinen jännityskirja. Juoni olikin paikoin jännityskertoimia hiukan nostava, mutta kokonaisuudessa kirjan tunnelma jää ohueksi vaikka siinä ei mitään varsinaista vikaa ollutkaan. Olisin ehkä kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden vatvomisen sijaan lisää hyytäviä kohtauksia. Kerronta oli kyllä sujuvaa ja vuorotteli näkökulman mukaan johdatellen lukijaa vuoroin mihinkin suuntaan murhaajan henkilöllisyyden suhteen. En halunnut jättää kirjaa kesken vaan loppuratkaisu kiinnosti. Tosin on sanottava, että allekirjoittaneelle se selvisi melko hyvissä ajoin ennen loppua, mistä päästäänkin kirjan minun mielestäni suurimpaan ongelmaan: LOPPU. Tai enemmänkin että mikä loppu? Kirja päättyy aivan töksähtäen ja mielestäni ignooraa osan juonen luomista kysymyksistä. Sitten sain selville, että kyseessä on itseasiassa dekkarikirjasarjan ensimmäinen osa, eli Pii Marinin tarina saa jatkoa vielä runsaasti. Voisin hyvinkin lukea seuraavat osat myös ja nimenomaan sitten kun tarvitsen helppolukuista ja nopeaa lukemista.
Näin ollen naistenlehdet osuvat sittenkin jonkin verran oikeaan: helppoa luettavaa ainakin tämä dekkari oli, vaikkakaan kesälukemisesta en menisikään olemaan mitään mieltä. Pienen harkinnan jälkeen päädyin appruuvaamaan kirjan.
Eppu Nuotio: Musta (2006) Otava.
Jäin miettimään tuota helppoa kesälukemista kommenttia. Olen nimittäin aina itse ollut sitä mieltä, että jos ei tiedä mitä lukisi, kannattaa mennä dekkarihyllylle. Dekkareista jotenkin lähes aina saa sitä mitä tilaa: jännitystä ja viihdettä. Toiset ovat huomattavasti paremppia kuin toiset, mutta yhtään dekkaria en koskaan ole jättänyt kesken.
VastaaPoistaLuulisin, että dekkareiden tasalaatuisuus johtuu siitä, että genren sisällä juonikuviot ja tarinan kaari ovat melko yhteneviä: Rikos, sen ratkonta ja loppua kohti tiivistyvä jännitys, joka huipentuu rikollisen ja etsivän välienselvittelyyn. Hahmot vaihtelevat kyllä, mutta niistäkin vain harva nousee esiin erikoisuutensa takia, sillä yleensähän kaikki (ainakin nyky kirjallisuuden) etsivät ovat korostetun tavallisia. Mieleenpainuvimpia dekkareita ovatkin usein ne, jotka poikkeavat jotenkin kaavasta, esittelevät uuden näkökulman tai poikkeavat esimerkiksi kerronnallaan muuten niin suoraviivaisista dekkareista.
Tavallaan ymmärrän oikein hyvin siis tuon väitteen, että dekkarit ovat helppoa kesälukemista. Dekkarit ylipäätään ovat yleensä helppoja ja viihdyttäviä - kesällähän ihmiset etenkin kaipaavat kaikkea helppoa ja viihdyttävää. Tuo Nuotion kirja vaikuttaa juuri sellaiselta perusdekkarilta, jonka voi lukea kun ei satu olemaan muutakaan käsillä. Taidanpa siis joskus testata.
Ah, oivallinen argumentointi, hyvä kollega! Tämä valoitti tällaiselle dekkarinoviisille asiaa. En oikeastaan osannut aikaisemmin sanoa että miksi on tullut luettua niin vähän ko. lajin edustajia. Nyt tajusin, että ne muutamat jotka olen lukenut ovat todentotta muistuttaneet toisiaan yleiseltä juonikuvioltaan. Ja kuten sanoit, kun tarinankaarta lienee vaikea jännityskirjoissa muuttaa, dekkarien helppous löytyykin luotettavuudesta: sitä saa mitä tilaa kun liikkumavaraa kerronnallisesti on vähän. Olen valaistunut!
VastaaPoistaMutta aion kyllä jatkossakin lukea genreä. Joten olisiko sulla heittää parin sellaisen kaavasta poikkeavan dekkarin tietoja, olisi mielenkiintoista lukea niitä?
Åsa Larssonilla on ainakin kivasti erilainen ote dekkareihin. Niissä esim rikotaan perinteistä etsivän näkökulmaa - itseasiassa näkökulmia on useitakin - eikä päähenkilökään ole poliisi. Niissä on mukana jopa ripaus yliluonnollisuutta, ja vaikka normaalisti disapprovaisin kaikkea yliluonnollista dekkarissa, niin Larsson saa sen toimimaa. Kirjoissa jää oikeastaan lukijan päätettäväksi onko tapahtuma hienoisesti yliluonnollinen vai onko kirjan hahmo vain päästään vialla.
VastaaPoistaKarin Fossumin dekkareita voisin myös suositella. Niissäkään näkökulma ei läheskään aina ole poliisin vaan asioita kerrotaan useamman henkilön äänellä. Tällä tavalla Fossum karkoittaa dekkareistaan mustavalkoisuuden, sillä lukija tuntee sympatiaa myös rikollista kohtaan. Tällä sympatian tuntemisella rikollista kohtaan saa kyllä aikaan melkoisen ahdistaviakin tarinoita. Jos nimittäin koskaan tartut Fossumin Harriet Krohnin murha -kirjaan, varaudu tuskailemaan kunnolla rikollisen puolesta.
Tässä nyt oli muutama, muita ei näin äkkiseltään tule mieleen. Täytyy palata aiheeseen tarkemmin jonkin postauksen yhteydessä.