Rebekka

Eräänä päivänä tartuin kirjastossa Daphnie du Maurierin Rebekkaan ja päätin viedä se mukanani kotiin, koska muistelin, että olen joskus nähnyt kirjasta Hitchcockin tekemän elokuvan. En muistanut elokuvasta juuri mitään, mutta tämä hatara muistikuva riitti suositukseksi Rebekkalle.

Daphnie du Maurierin Rebekka ilmestyi vuonna 1938 ja siitä tuli menestys. Kirja kertoo köyhästä nuoresta naisesta, joka päätyy menemään naimisiin Manderleyn kartanon omistajan Maxim de Winterin kanssa tunnettuaan miehen vain muutamia viikkoja. Pian avioitumisen jälkeen käy kuitenkin selväksi, että parin onnea varjostaa miehen edesmenneen vaimon, Rebekkan, muisto. Ujo ja kartanon elämään tottumaton nuori nainen tuntee jatkuvasti jäävänsä ylistetyn Rebekkan jalkoihin.

”Saatoin taistella eläviä vastaan, mutta kuolleita vastaan en voinut taistella. Jos Lontoossa olisi ollut joku nainen, jota Maxim olisi rakastanut, jolle hän olisi kirjoittanut, jonka luona hän olisi käynyt, jonka luona hän olisi syönyt päivällistä ja nukkunut, olisin voinut taistella häntä vastaan. Olisimme olleet yhteisellä pohjalla. En olisi pelännyt. Suuttumus ja mustasukkaisuus ovat asioita, joita ihminen voi voittaa. Jonakin päivänä tuo nainen olisi vanhentunut tai väsynyt tai muuttunut erilaiseksi, eikä Maxim olisi enää rakastanut häntä. Rebekka olisi aina samanlainen. Ja häntä vastaan en voinut taistella. Hän oli minulle liian voimakas.”

Vaikka kirja on vanha ja sen esittämä maailman kuva aivan yhtä vanhanaikainen, kirjan teksti ja kerronta olivat yllättävän modernin oloisia. Du Maurier kertoo tarinaa nuoren vaimon silmin, kertoo mitä tämä näkee ja tuntee. Kirjan teksti soljuu eteenpäin yhtenä tajunnan virtana. Ja taas kerran huomaan, että minuun vaikutuksen tehneessä kirjassa on selkeä oma tyyli, jolla asiat kerrotaan.

Aikaisemmin puhuimme, rakas kollegani Larppa, klassikoista, vanhemmista kirjoista ja niiden lukukelpoisuudesta. Tätä klassikkoa jos jotakin suosittelen sinullekin. Kuten sanoin, sen kieli tuntui yllättävän modernilta joistakin vanhahtavista sanavalinnoista huolimatta. Teksti luo kiinnostavan kontrastin kirjan vanhalle maailmankuvalle, jossa on heikko nainen ja vahva mies sekä vanha englantilainen kartano. Tässä kirjassa puolet ilosta on myös lukea tuosta kartanoelämästä, jonka yksityiskohtia kuvaillaan tarkasti. Alun epäilyjen jälkeen ainakin itse hurahdin aivan täysin mukaan Rebekkan mysteeriin. Rebekka on nimittäin omalla laillaan mysteeri ja trilleri, vaikka kirjan tarina ei noudattelekaan aivan tavallisia latuja. Kaikkia asioita ei Rebekkassa pureskella valmiiksi, vaan ne jätetään suoraan sanomatta. Kirjassa on monia kerroksia, jotka eivät välttämättä edes aukea lukijalle ennen loppua. 

Rebekka kuuluu niihin kirjoihin, joita et voi laskea käsistäsi ennen kuin pääset loppuun. Rebekka on omalaatuinen mysteeri, joka toimii mielestäni hyvin vielä tänäkin päivänä.

Ja kirjan luettuani tekisi mieli katsella se Hitchcockin leffa uudestaan.