Mielensäpahoittaja

Tämänkin kirjan olen kuunnellut enkä lukenut. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (2010) on lukenut nauhalle Antti Litja, joka myös esittää pääosaa vastikään teattereihin ilmestyneessä kirjasta tehdyssä elokuvassa. Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias vanha jäärä, joka kirjoittaa ahkeraan yleisönosasto kirjoituksia, jotka hän aloittaa aina klassisella lauseella ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä lumesta, jonottamisesta, kalkkunasta jouluna, julkisilla paikoilla imettävistä äideistä, junan vessan automaattisesti avautuvasta ovesta, Arvi Lindin eläköitymisestä, ja siitä, että konduktöörit eivät enää tee reikiä lippuihin.  Valitusvirsi alkoi siitä kun lääkäri kehotti muuttamaan ruokavaliota. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ruokavaliotaan ala muuttamaan, (se on perunaa ja ruskeakastiketta sekä sesongin mukaan vaihtuvaa lisuketta) vaan hän alkaa rehellisesti valittaa. Patoumat ne on mitkä suonet tukkii. Ensin valitusta kuunteli emäntä ja Mielensäpahoittajan paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä, mutta emäntä joutui hoitokotiin ja Yrjänä mullan alle. Sen jälkeen valitus siirtyi yleisönosastoille.

”Ei ruoka maksa liikaa. Ei asuminen ole kallista eikä autolla ajaminen. Ei tässä maassa kenelläkään ole oikeasti mitään hätää, jos vertaa nälkävuoteen -14.”

Mielensäpahoittaja on monessa asiassa viisasmies, joka puhuu omavaraisuuden, kohtuullisuuden ja luonnon kunnioittamisen puolesta. Hän on kuitenkin myös koominen jäärä, joka ei ymmärrä nykymaailman menoa. Maailma muuttuu, mutta Mielensäpahoittaja ei. Kirja on ehdottomasti hauska ja se hauskuus syntyy Mielensäpahoittajan ehdottomasta vakavuudesta. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä riipaisevampia sävyjä se saa. Mielensäpahoittaja on pohjimmiltaan yksinäinen vanha mies, jonka lapsetkin asuvat kaukana vanhasta isästään, vaikka mitäänhän Mielensäpahoittaja ei kellekään myönnä.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä myös siitä, että hän kaatuu saunan portaissa. Sairaalakeikkahan siitä tulee kun nuohooja kolmantena päivänä löytää Mielensäpahoittajan. Hyvä, että löysi, vähän sitä joutui jo pohtimaan, että pitäisikö siinä alkaa huutamaan. Lonkkahan siinä menee uusiksi. Lapset alkavat tosissaan pohtimaan, että pärjääkö isä enää yksin. Kotiapu päästetään pitkin hampain apuun ja kerta viikkoon saa riittää, mutta lopulta kotiavun naisesta muodostuu Mielensäpahoittajalle hyvin tärkeä ihminen. Mielensäpahoittaja on hyvin hauska kirja, mutta pohjimmiltaan se kertoo myös vanhuudesta ja sen tuomasta yksinäisyydestä kun sekä läheiset että tuttu maailma katoavat. Tuleeko meistä samanlaisia viidenkymmenen vuoden päästä? Ajaako maailma ohi ja me jäädään köröttelemään perässä?

Mielensäpahoittajaa kuultiin alun perin vuonna 2009 Ylen Radioteatterissa juurikin Antti Litjan tulkitsemina viidenminuutin kuunnelmina. Vasta vuotta myöhemmin Mielensäpahoittaja ilmestyi kirjana. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sen loistavuutta lisäsi varmasti myös se, että kuuntelin sen äänikirjana, jossa pääsee nauttimaan Antti Litjan loistavasta roolisuorituksesta. Antti Litja oli hyvä myös roolissaan kirjan elokuvaversiossa, mutta elokuvaan tarinaa oli muutettu melkoisesti. Hauska elokuvakin oli, mutta paljon dramaattisempi ja suurieleisempi teos kuin kirja. Elokuvassa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu sen vuoksi lähtemään poikansa luokse Helsinkiin, missä miniän ja Mielensäpahoittajan maailmankuvat joutuvat törmäyskurssille. Elokuva vääntää vitsiä maaseudun ja nykyaikaisen kaupunkilaisuuden kohtaamisesta, mikä ei varsinaisesti ole kauhean uraauurtava ajatus.

Kyllä Tuomas Kyrö on ihan hyvä jätkä, sen tämäkin kirja osoittaa. On hauskaa miten juuri Mielensäpahoittajasta on tullut Kyrön tunnetuinta materiaalia, joka on taipunut kaikkeen kuunnelmista, kirjoihin, teatteriin ja valkokankaalle. Mielensäpahoittaja ilmeisesti iskee johonkin kansan syviin riveihin, joko hänen jutuilleen nyökyttelee tai nauraa tai molempia, mutta kylmäksi ne eivät varmaan kovin monia jätä.